Niinan tarina

Minä muistan

Tutkailin Napialan työväennäyttämön uusia nettisivuja ja sydämessä läikähti lämpö. Hannu Lintukoski kirjoittaa matkansa Napialan työväennäyttämön parissa alkaneen Dario Fon Työnantajan hautajaisissa v.1983. Oma matkani alkoi hyvinkin samoihin aikoihin, tosin työväentalon pikkujouluohjelmassa, pupun roolissa. Muistan hyvin hämärästi eläytyneeni osaan niin pitkään ja hartaasti, että kertojana toimineen Tuula Lehtisen piti kehottaa pupua käymään jo kiven juureen nukkumaan kuten oli harjoiteltu. Seuraavissa pikkujouluissa esiinnyin oravana ja minulla taisi olla ihan repliikkejäkin. Tarkkaa vuotta en muista mutta muistan, että oravasisartani esitti Valtosen Anu. Puvustus oli hoidettu kotijoukkojen toimesta. Olin erityisen ylpeä hienosta hännästäni, joka oli oikeata karvaa ja pysyi uljaasti pystyssä sisällä olevan ja vyötärön ympäri kiinnitettävän rautalankavirityksensä ansiosta, aivan niinkuin oravan hännän kuuluukin. Anun häntä oli kiinnitetty selkään kahdella hakaneulalla ja se oli mielestäni astetta vaatimattomampi ratkaisu. Yleisölle meni täydestä kumpikin. Häntäni saattaa edelleen olla tallessa jossakin lapsuuden kotitalon vintillä.

Minä muistan Napialan työväentalon! Muistan tuoksun eteisessä, naulakot, katosta roikkuneet pyöreät lasikupulamput. Muistan ulko-ovesta katsottuna oikealla kanttiinin, joka vastasi täsmälleen sitä, mikä mielikuva päähän nousee sanasta kanttiini. Muistan salin, wieniläistuolirivit, näyttämön, köysistön ja takanäyttämön sivulla sijainneet hankalat portaat, jotka johtivat vintille. Vintille halusin aina, mutta pääsin harvoin. Sitä maagisempia paikkoja minulle olivat sekä maskihuone jäniksenkäpälineen, puuterihuiskuineen ja peilejä reunustaneine hehkulamppuineen, että ihanista ihanin pukuvarasto. Maagisia olivat myös monet hetket tuon talon katsomossa. Olen toisen polven Napsalainen, ellen jopa kolmannen, sillä Sulo-vaari taisi olla mukana muutamassa jutussa ajalta jolta minulla ei muistoja ole. Rakastin katsoa esityksiä, joissa isä ja muut tutut ihmiset muuttuivat muiksi. Se oli vähintään yhtä lumoavaa, ellei jopa lumoavampaa, kuin retket ammattiteattereiden juttuja katsomaan. Muistan Lohikäärmeajan punasinisen lohikäärmeen. Tiesin, että sinisessä puvussa on sisällä isä ja punaisessa Tuula, mutta näyttämöllä oli silti lohikäärme. Isä ja Tuula olivat lohikäärmeen sisällä ja liikuttivat sitä. Muistan Limbergin Tutsin seisseen lavalla tulkintani mukaan vankilassa kalteriseinää edessään pidellen. Ajattelin että vankilan rakentaminen oli jäänyt lavastajalta pahasti kesken kun muut seinät puuttuivat. Muistan Marjatan laulun. Ihailin Lintukosken Hannua ja muistan kuinka Sirkka Nyman Marjattana mittasi itselleen hauta-arkkua. Ihmettelin mikä siinä oli ihmisistä niin hauskaa. Pikkuporvarihäissä olin katsomossa pakahtua ylpeydestä, kun isäni raivosi mielestäni niin uskottavasti. Esityksen lopussa Hannu Lintukoski ja Tiina Lehtonen, jonka minä tunsin nimellä Ursulan äiti, tanssivat ja tappelivat ja menivät sen jälkeen verhon taakse pomppimaan hetekalla.

Teini-iässä palasin vuosien tauon jälkeen toimintaan, joka oli siirtynyt Seuratalolle ja olin nyt mukana varsinaisissa esityksissä. Oli Vanhan naisen vierailu ja Surun talo elokuvateatterissa. Ehkä kaikkein rakkaimpana ja tärkeimpänä esityksenä Napsan jutuista on minulle säilynyt Peter Pan, jollaiseen hankkeeseen olisi tuskin tuolloin lähdetty ilman Seppo Kotamiehen villejä visioita ja omistautuneisuutta. Koko mukana ollut porukka laittoi likoon kaiken osaamisensa, ylimääräisen aikansa ja vähän päälle. Oli kuorot ja bändit ja intiaanien tanssinumerot. Muistan erään kerran esitysten aikaan kun lapset pysäyttivät Tervakosken ostarilla minut ja Aakkulan Annikan: ”Ooksäse Peetterpan, onks toi se Leena?”. Nimmaritkin piti antaa. Tarina myös kertoo yhden pikkutytön uskoneen, että osaan oikeasti lentää. En tietenkään itse, vaan sen Peter Panin puvun takia.

Antaumusta ja voimia säästelemätöntä tekemistä on Napsalla todella nähty, niin ennen Peter Pania kuin sen jälkeenkin. Sanalla amatööri tuppaa olemaan ankea ja alentava klangi, mutta mitä tuo sana oikeastaan tarkoittaa? Latinan sana amator on muodostunut sanasta amo, minä rakastan ja -tor viittaa tekijään. Amatööri on siis asian rakastaja. Suomen kielen harrastajan kantasana on hartaus, johon liittyy omistautuminen ja sielukkuus. Mikään teatteri ei pysyisikään pystyssä 110:tä vuotta ilman suurta intohimoa ja monen ihmisen jatkuvaa vaivannäköä. En ole kultuuriperheen lapsi. Olen kasvanut tehtaan piipun varjossa, mutta olen saanut kasvaa myös teatterin parissa. Seppo Kotamies istutti aikanaan ensimmäisenä päähäni ajatuksen, että minä voisin tehdä teatteria ihan työkseni. Se ajatus antoi myöhemmin elämässä rohkeutta muutaman mutkan jälkeen yrittää ja tässä sitä ollaan, kymmenen vuotta näyttelijän ammatissa takana. Rakastan edelleen pukuvarastoja ja usein roolivaatteitani. Rytmitajuni on sitten pupun roolin jonkin verran matkan varrella kehittynyt, eivätkä todellisuus ja fiktio näyttämöllä ollessa sekoitu keskenään ja sulaudu toisiinsa kuten lapsena. Mutta muuksi eläytymisen ja heittäytymisen lumoa voin edelleen hakea työssäni noista aivan ensimmäisistä kokemuksista. Ne ovat olleet enemmän kuin lapsen leikkiä, koska joku on katsonut leikkiäni ulkopuolelta ja lukenut sen osaksi tarinaa. Se perusasia teatterissa on ja pysyy. Tätä kirjoittaessani minut valtaa tunne, että minä näyttelijänä tiedän kuka minä olen ja mistä minä tulen. Napsa on kaikkine asian rakastajineen ollut se minua puraissut kärpänen.

Niina Sillanpää