Hannun matka

hannu2Liityin mukaan syksyllä 1983 kun Averinin Mika kysyi mua mukaan touhuun; väkeä tarvittiin uuteen juttuun joka oli Dario Fon ”Työnantajan hautajaiset”. Olin jo hieman aiemminkin ollut kiinnostunut päästä mukaan näytelmiin kun kaverit – Mika, Artsu – Napsan jutuista puhuivat. Tähän sitten pääsin ja sen näytelmän meininki oli todella huikeaa; kyseessä oli satiirinen farssi, joka silloin liippasi aika läheltä sen aikaisen lama-aikojen meininkiä. Mukana oli paljon nuorempaa porukkaa kuten minä, Averinin veljekset, Jokisen Jokke oli tässä mukana ja tietysti Artsu – hänhän oli jo vanha konkari. Meininki oli Jussi Luukkosen ohjauksessa todella irtonaista ja hauskaa pidettiin näyttämöllä. Väkeä riitti katsomossa ja heilläkin oli hauskaa! Tällä päästiin Työväen Näyttämöpäiville Mikkeliin ja törmäsin siellä ensimmäistä kertaa vähän niinku teatteriväen meininkiin. Jotenkin tunsin olevani jossain sellaisessa mikä tuntui mukavalta; rentoa, boheemihkoa meininkiä vaikka en ehkä osannut oikein olla näin uudessa tilanteessa ja vähän niinku ”suuressa maailmassa”. Napsa kuitenkin oli ja on edelleenkin sellainen yhteisö, johon tunsin kuuluvani, tunsin olevani tärkeä koska teatterissa oleva on aina tärkeä kun koko homma on vuorollaan aina kustakin ihmisestä kiinni. Tämä yhteisöllisyys kiinnosti myös tosi paljon. No, Mikkelissä tuli muistaakseni raadilta pahasti takkiin, mutta yleisö tykkäsi. Silloin raadissa olleen Eriikka Magnussonin ja edesmenneen Ossi Räikän kanssa tuli myöhemmin paljon juteltuakin, Eriikka toimi improvisaation opettajanani NÄTY:ssa. Ossilta kysyin joskus baarissa että satutko muistamaan sitä juttua ja kyllä hän muistikin; sanoi edelleenkin että hän oli aivan varma että me tapetaan se kani mikä oli mukana esityksessä.

Seuraava näytelmä mihin menin mukaan oli ”Marjatan laulu” 1984. Se valittiin juhlanäytelmäksi silloin ja Nymanin Sirkka teki aivan upeaa työtä Marjattana. Siinä oli mukana enemmän vanhempaa polvea ja meno lavalla oli tietysti huomattavasti hillitympää kun edellisessä; jotain samaa ”taikaa” siinä kuitenkin oli. Erilainen ryhmä, aivan erilainen näytelmä mutta samaa yhteenkuuluvuutta löytyi. Itse sain siitä Kotokulmassa hyvän kritiikin ”nuoruuden raikkaudesta” ja sitten jotenkin heräsi ajatus siitä, että tätä voisin tehdä ammatiksenikin. Siihen aikaan Teatterikorkeassa oli Jouko Turkka rehtorina ja Jussi Parviainen teki kovia näytelmiä, Ryhmäteatteri eli kulta-aikaansa yms. Tietoa teattereiden meiningistä ja koulutuksesta sai aika hyvin kun luki Hesarin kulttuurisivuja. Kirjastosta löysin Konstantin Stanislavskin ”Luonteen kehittäminen” -kirjan ja yritin sitä lukea – en paljoa ymmärtänyt siitä silloin, jos tänäänkään. Jokatapauksessa suunnitelmani näyttelijän ammatista alkoi kehkeytyä.

hannu1Seuraava syksy 1985 toi mukanaan Bertolt Brechtin ”Pikkuporvarihäät”. Siinä olin sulhasena ja rooli oli isoin siihen mennessä. Kiirettä piti kun olin töissä tehtaalla, muut harrastukset ja vielä piti 2-3 kertaa viikossa mennä Napsalle treeneihin muutamaksi tunniksi; joskus tuntui näytelmätreenit raskailta mutta ajatus ammatista ei hiipunut, päinvastoin. Vuonna 1986 ensimmäistä kertaa Teatterikorkean pääsykokeisiin, putosin ekan vaiheen jälkeen mutta ei se haitannut kun menin inttiin kesällä. Vuonna 1987 ja -88 pääsin viimeiseen vaiheeseen Jussi Parviaisen höykytettäväksi muun 49 pyrkijän kanssa ja se oli fyysisesti todella rankkaa.

Koulu ei vielä napannut 1987, joten menin taas tehtaalle töihin ja jatkoin Napsalla. ”Vodkaturistit” -klassikko oli vuorossa ja ohjaajana Mikko Nousiainen, jota pidän edelleenkin Mentorinani ja jonka tuki jatkossa oli korvaamatonta. Meininki Napsalla oli hieman muuttunut; porukkaa oli vähentynyt ja uutta väkeä värvättiin. Hienoa sinänsä että sai sielläkin tehdä monen ihmisen kanssa sitä hommaa.

Syksyllä -88 lähdin Voionmaan opistoon pitkälle näyttelijäkoulutuksen linjalle. Se kesti 4 kuukautta ja tulin vielä keväällä -89 tekemään toistaiseksi viimeisen työni Napsalle. Näytelmä oli muistaakseni ”Hetki ennen hyökkäystä”. Se oli mielestäni liian totinen juttu ja äkkiä se menikin pois ohjelmistosta. Samoihin aikoihin pääsin Nousiaisen Mikon avulla paikkaamaan yhtä roolia Hämeenlinnan kaupunginteatteriin ja se oli tavallaan ensimmäinen ammattikiinnitykseni. Kouluun pääsin samana keväänä, se oli NÄTY Tampereella.

Napsa merkitsi ja merkitsee edelleen minulle sitä omaa kotiteatteria, kasvattiseuraa. Siellä olen saanut sitä perustekemisen meininkiä ja ympärillä on ollut lahjakkaita ihmisiä joita edelleenkin muistelen. Harrastajateatteri on oikeastaan rankkaa hommaa kun sinne päästäkseen pitää pyörittää arki sellaiseksi että sinne pääsee osallistumaan; perhe, työt yms, mutta se myös antaa hyvin paljon. Pitäkää hyvä meininki edelleenkin siellä!

 - Hannu