Viisi yötä ensi-iltaan!

Ensi-iltaviikko. Siihen liittyy niin paljon tunnelmia, jännitystä, stressiä, kiirettä, ahdistusta, valmistautumista, sellaista, mitä on yksinkertaisesti vaikeaa pukea sanoiksi. Väittäisin, ettei edes hyvän mielikuvituksen omaava tällaisista fiiliksistä tiedä, ennen kuin on itse sen kokenut. Nyt ”se viikko” on avattu. Arvatenkin asia oli ensimmäisenä mielessä ja näyttämökuva verkkokalvoilla, kun hivutin itseni unenmaailmasta maanantaiaamuun. Pari kierähdystä vatsan pohjassa, ennen kuin silmät edes suostuivat avautumaan.

Viikonloppuna harjoituksissa aistin jo suurta odotusta, kihelmöintiä. Tiedän, etten ollut ainoa, joka ajatteli, että tänään tulee hyvä veto. Läpimeno, johon koko harjoitusviikko meitä valmisteli. Läpimeno, jollaisen harrastajanäyttelijäkin tarvitsee siinä kohtaa, kun ensi-iltaan on enää viikko aikaa. Itse valmistauduin siihen hyvin levänneenä, ohjaajan edellinen palaute kirkkaana mielessä, keskittyneenä tulevaan.

Ennen kuin pääsimme alkuun, tapahtui jotain odottamatonta. Jouduimme kaikki pysähtymään ”elämän käsikirjoituksen” äärelle. Sen tosiasian eteen, ettei senkään päivän tapahtumia voi itse ohjata. Täysin odottamatta, yksi meistä joutui lähtemään sairaalaan tarkastuttamaan terveydentilansa. Kaiken kihelmöinnin tilan täytti huoli. Huoli ystävästä. Totaalinen pysähdys. Istuttiin alas purkamaan huolta ja pelästystä, jonka jouduimme kohtaamaan. Lopulta oli valmiina varasuunnitelma, jonka kirkkaimpana ajatuksena oli meille kaikille tärkeän ihmisen hyvinvointi. Piinallisen pitkän iltapäivän päätteeksi saimme hyviä uutisia sairaalasta. Selvisimme säikähdyksellä.

Illalla pohdin kuinka tärkeää onkaan lämpö ja ymmärrys ihmisten välillä. Jälleen palasin ajatuksissani sen tosiasian äärelle, että täällä ollaan vain käymässä. Ovatko ne asiat, joista pitää kynsin hampain kiinni lopulta kuitenkaan sen arvoisia? Itsensä arvottamat asiat, joita ei ehkä kukaan koskaan kyseenalaista. Jos niitä lähtee mielessään yksitellen pois karsimaan, on jotenkin rauhoittavaa tuntea, että on jotain pysyvää. Rakkaus. Hassulla tavalla se ajatus suhteuttaa kaiken. Tuli mieleen erään tuttavani lausahdus siitä, että kannattaako omassa päässään tehdä turhaa draamaa oikeastaan mistään? Itsehän sitä rakentaa oman shownsa sen pyhän yksinkertaisuuden päälle. Ihan niin kuin näytelmässä Asta tekee ja siinäkin showssa kaiken alla on rakkaus. On vain uskallettava päästää irti. Uskallettava olla. Kun mieli päästää irti, voi vapautua kahleista ja huomata, että kaikki onkin pohjimmiltaan hyvin. Lopultakin tärkeää on vain se, miten kohtaa ja kohtelee muita ihmisiä ja itseään. Niin. Myöskin itseään.

Mitä enemmän Astan ”matkaa” pohdin, sitä mielenkiintoisempia yhtäläisyyksiä sieltä löytyy. Niin totta näytelmän tarina on ja jollain tapaa osa jokaisen ihmisen elämää. Toivottavasti katsojatkin löytävät sieltä omat tarinansa.

Astaa jännittää. Viikonlopun tapahtumien myötä, ensi-illan kuviot menivät uusiksi. Lavalle kapuaa myös ohjaajamme, josta tulikin yhtäkkiä vastanäyttelijä. Pienen hämmennyksen jälkeen, AIKA HUISIA!! Jännittävää. Odottamatonta ja erilaista. Ennen kaikkea kuitenkin paras ratkaisu ystävämme terveyden hyväksi!

Jälleen sain todeta, että on meillä mahtava porukka. Jokaisen rooli tässä porukassa on tärkeä. Kaikesta huolimatta, meillä alkaa olla valmista (vaikka ehkä vielä jonkun lampun ohjaaja saattaa lisätä pelkistettyihin lavasteisiimme, jonka vasta itse lavalla ollessaan huomaa puuttuvan… Tsemppiä maailman parhaalle valomiehelle!).

Viisi yötä..

Riikka